Eteläpohjalainen helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainio oli 1970 - 1980-luvun tunnetuin helluntailainen julistaja Suomessa. Hän oli aikansa puhutuimpia ja kiistellyimpiä persoonia Suomessa. Hän levitti kaikkiaan kolmenkymmenen vuoden ajan lempeää armon sanomaa aina Afrikkaa ja Aasiaa myöten.
Yli-Vainio oli toiminut, ennen tunnetuksi tuloaan, helluntaiherätyksen työntekijänä 30 vuotta. Hän toimi ennen kaikkea evankeliumin julistajana. Vuonna 1976 hän sai uuden näyn Jumalan mahdollisuuksista, uuden sävyn saarnoihinsa ja suuremman Jumalan voiman toimintaansa. Yli-Vainio toimi 1976 Lapualla, ja pian hänen tilaisuuksiinsa alkoi virrata väkeä eri puolilta Suomea. Helluntaiseurakunnan kokoukset täyttyivät ääriään myöten sekä uskoonkääntyneistä että uteliaista, ja herätys levisi vahvasti. Yhtenä liikkeen leviämisen vaikuttimena oli Yli-Vainion valloittava ja mukaansatempaava hahmo, mutta suurin syy julkisuuteen olivat hänen kokouksissaan tapahtuneet paranemiset. Useita sairaita parani, lehdistö ja televisio välittivät uutisia tilaisuuksista ja Yli-Vainioin toiminnasta tuli päivän puheenaihe.
Yhtenä taustana Niilo Yli-Vainion toimintaan oli 1950-luvun loppupuolella koettu voimakas omakohtainen parantuminen sydämen laajentumisesta ja veltostumisesta sekä sepelvaltimon vioittumisesta. Hänen toimintansa toi tuhansia ihmisiä uskoon ja seurakuntien yhteyteen ja innosti seurakuntia aktiivisuuteen. Yli-Vainion toiminta toi helluntaiseurakunnat julkisuuteen. Kolmen vuoden aikana vuosina 1977 - 1980 seurakuntien lukumäärä kasvoi noin 6000 hengellä.
Yli-Vainion toiminnalla oli vaikutusta Suomen kaikkiin kirkkokuntiin. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Harri Heino toteaa että "välillisesti Yli-Vainion toiminnan osakseen saama julkisuus vaikutti laajemminkin kirkollisen karismaattisuuden leviämiseen ja järjestäytymiseen." (Kristillinen vuosikirja 1982, s. 195)